Arkiaamu kello 8.30. Helsinkiläisen päiväkodin pihalla seisoskelee lapsia ja vanhempia tiukasti pareittain. Vielä viisitoista minuuttia. Lastentarhanopettaja tulee vastaanottamaan lapset tasan varttia vaille. Sisään ei saa mennä, vaikka sataisi kuinka. Vanhempien tehtävä on vain tuoda lapset täsmällisesti. Pihalla tapahtuu vaihto ja vastuu siirtyy. Vanhemmat saavat tulla sisätiloihin ainoastaan kutsuttaessa. (Kävin vuoden aikana kahdesti; joulu- ja kevätjuhlissa. Muutoin virittelin päivittäin keskustelua tyttäreni kanssa yrittäen saada selville hänen kokemuksiaan.) Pihalla olevat vanhemmat ja lapset eivät juttele keskenään. Sellainen ei ole tapana. Ovi aukeaa. Mikähän on tuon ihmisen nimi, joka oven aukaisi. Lapset astelevat sisään. Aikuiset poistuvat töihinsä. Jos on jotain asiaa opettajalle, voi lapsensa mukaan laittaa pienen lappusen.
Kuten varmaan arvasitte, tuo kuvaus ei ole aivan eiliseltä. Se sijoittuu 80-luvulle aikaan, jolloin tyttäreni oli aamupäivisin ”tarhassa”.
Onneksi asioille voi aina ryhtyä tekemään jotakin. Suuntana tulisi olla erillisyydestä yhteisöllisyyteen, suljetuista ovista avoinna oleviin, peitellyistä kulisseista läpinäkyviin, ja muodollisista kontakteista kohtaamisiin.
Huhtikuun alussa Vironniemeen kokoontui Helvaryn ja Kantsun kutsumana vanhempien edustajia useista helsinkiläisistä päiväkodeista. Tarkoitus oli keskustella vanhempien mahdollisuuksista olla mukana lapsen elämässä myös lasten ollessa päivähoidossa ja esiopetuksessa.
Tilaisuuden nimellä, Kaikki lapset kukoistamaan, haluttiin kertoa siitä, mikä on mielestämme ydin päiväkotien ja perheiden yhteistyössä; yhteisöllisyys ja kaikkien mukana olo, osallisuus arjen elämässä. Sen tulokset näkyvät jokaisessa lapsessa ilona, ylpeytenä itsestään, vahvuutena ja luottamuksena maailmaan ja omiin mahdollisuuksiinsa.
Keskustelussa nousivat esiin monet asiat. Miten tukea yhteisöllisyyttä, kun saman pihan lapset joutuvat päivähoitoon eri paikkoihin? Miten ryhmien vuorovaikutukseen vaikuttaa se, että lapset ja aikuiset ympärillä koko ajan vaihtuvat? Entä kun tiloja ja fyysisiä olosuhteita koko ajan tiukennetaan ja lapsia lisätään niin, ettei kohta ole liikuntasaliakaan?
Kuinka innostaa muita vanhempia mukaan silloin, kun päiväkodin henkilökunta ei mitenkään tue tätä työtä? Mitä tehdä kun vanhempaintoimikunnan kokouksiin ei saada henkilökunnan edustajaa, koska näiden työaika on rajattu päättymään kello 18? Kuinka laajentaa toimintaa myös toimintakulttuurista keskusteluun, ja kenen työ se on? Mistä aloittaa, kun tuntee olevansa koko päiväkodissa ainoa, joka on halukas toiminnan organisointiin? Miten vasu-keskusteluista tulisi oikeasti hyödyllisiä?
Keskustelussa oli mukana monta vanhempaa ja työtoveria, jotka ovat olleet mukana kehittämässä Vironniemen menetelmiä yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen voiman saavuttamiseksi. Isiä oli aika monta. Kerrottiin soppailloista, vanhempien ja lasten yhteisistä seikkailuista, vanhempien mukaan ottamisesta teematyöskentelyyn ja eskareiden oppimistavoitteisiin, ratkaisuista vanhempainiltojen järjestämiseksi niin, että siellä tutustutaan toisiin vanhempiin.
Tärkeänä nousi esille se, että kaiken yhteisöllisyyden pohjana ovat henkilökunnan yksilölliset suhteet jokaiseen vanhempaan. Nimet ja niiden opettelu voivat olla avain moneen juttutuokioon. Jokaista täytyy tarvita ja houkutella mukaan. Houkuttelijana voi olla toiset vanhemmat tai henkilökunta.
Kun lapset ja vanhemmat melko säännöllisesti osallistuvat erilaisiin yhteisiin tapahtumiin, vanhemmat saavat mahdollisuuden nähdä, minkälainen toimija oma lapsi on. Silloin vanhemmilla herää monia kysymyksiä, jotka perustuvat omiin kokemuksiin ja silloin keskustelut henkilökunnan kanssa muuttuvat merkityksellisimmiksi. Tällaiset yhteisöt myös jatkuvat kouluun ja muihin ympäristöihin.
Todettiin, että vaikka on tärkeää työskennellä myös olosuhteiden ja ympäristön hyväksi, niin aina voi kehittää sellaista yhteisöllistä toimintaa ja toimintakulttuuria, jossa kaikki ovat mukana.
Olimme poimineet keskusteluun uudesta Helsingin varhaískasvatussuunnitelman luonnoksesta asioita, jotka liittyvät perheiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Siellä sanotaan seuraavaa:
– Kussakin varhaiskasvatuksen toimintamuodossa lasten vertaisryhmä, heidän vanhempansa ja henkilökunta muodostaa kasvatusyhteisön, joka jatkuvasti rakentaa yhteistä toimintakulttuuriaan. Vaikka osa sen jäsenistä vaihtuu vuosittain, muovautuu vuosia ja jopa vuosikymmeniä kestäviä traditioita.
– Yhteistyö on vuorovaikutteista ja edellyttää varhaiskasvatuksen henkilöstöltä aloitteellisuutta ja aktiivisuutta.
– Lasten huoltajilla tulee olla mahdollisuus osallistua varhaiskasvatuksen toiminnan ja kasvatustyön suunnitteluun ja kehittämiseen yhdessä lasten ja henkilökunnan kanssa.
– Huoltajien yhteistyö voi tukea myös huoltajien keskinäistä vuorovaikutusta. Verkostoituminen ja yhteinen toiminta erilaisissa tilaisuuksissa vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa tukea henkilöstön työlle.
Tärkeää on myös perheiden keskinäinen yhteisöllisyys, joka vaikuttaa myönteisellä tavalla lapsen kokemukseen yhteisöllisyydestä ja osallisuuden mahdollistavasta ilmapiiristä.
Johtajan tulee tukea yhteisön kehittymistä oppivaksi yhteisöksi, jossa osaamista kehitetään ja jaetaan. Johtaja pitää yllä keskustelua, joka liittyy toimintakulttuurin tunnistamiseen, kehittämiseen ja arviointiin.
Nämä poiminnat herättivät vilkkaan keskustelun siitä haasteesta, jonka arveltiin varhaiskasvatuksen toimialan saavan sen miettiessä näiden tavoitteiden mahdollistamista ja toteutumisen tukemista.
Tilaisuuden lopuksi osallistujat listasivat tärkeimpiä ratkaistavia asioita. Niitä olivat yhteistyön ja tapahtumien järjestäminen vanhempien työajan jälkeen, jotta mukaantulo olisi kaikille mahdollista, henkilökunnan mukaantulo yhteistyöhön, toimintakulttuurin muuttuminen sellaiseksi, että vanhemmat tuntevat voivansa oikeasti vaikuttaa sekä henkilökunnan työskentelymenetelmät sen hyväksi, että kaikki saadaan mukaan.
Erityisesti työaikakysymykset puhuttivat, sillä ne olivat monessa talossa estäneet henkilökunnan osallistumisen ja yhteisen toiminnan.
Keskustelijat iloitsivat siitä, että suunnitelmassa oli nostettu todella tärkeitä asioita esiin, ja että sen näkökulma yhteistyöhön oli nimenomaan se, että yhteistyötä tarvitaan, koska se on jokaisen lapsen etu.
Keskustelu jatkui vilkkaana vielä kokouksen päättymisen jälkeen, yhteystietoja vaihdettiin ja Helvary päätti ottaa toimintaansa tällaisten tilaisuuksien järjestämisen jatkossakin.
Lopuksi tilaisuudessa esiintyi Vironniemen aikuisten Kenkävaahto-kuoro. Kuulimme mm. Pentti Saarikosken runoon ”Kuuset” sävelletyn laulun:
Kuuset
Kuusien alla
pienet kuuset
suuria kuuntelevat.
Tekstin kirjaili Kitti