Tehtyäni yli 20 vuotta lastentarhanopettajan töitä Vironniemessä, päätin ”päivittää” tutkintoni yliopistolliseksi. Opiskelin vanhat ja uudet teoriat sekä tieteellisen tutkimuksen teon. Opetuksessa jäin kaipaamaan sadun ja mielikuvituksen maailmaa.
Kandityössäni tutkin tämän vuoksi lasten ja aikuisten yhteistä draamaleikkiä – millaisena oppimisympäristönä Vironniemen Pikkukaupunki-leikki näyttäytyy?
Kun pikkukaupunkipäivänä astuu Virtsuun sisään, kohtaa perheitä, jotka ovat matkalla teatteriin ja kahvilaan. Postinjakajat kiertävät kodeissa tuomassa itsetehtyjä kortteja, ambulanssi kiitää ohi potilas kyydissään, ja kaupan väki täyttelee hyllyjä asiakaspalvelun lomassa.
Väkeä on paljon, kaikkialla, ja alkuun joku saattaisi ajatella, että leikki on täysi kaaos. Tarkemmin katsottuaan hän huomaa, että leikkijät ovat keskittyneitä toimintaansa, josta saa paljon rakennusaineksia omalle kehittymiselle.
Pikkukaupunki-leikki ei ole erikoinen poikkeus päiväkodin toiminnassa, vaan pikemminkin yksi tyypillinen vironniemeläinen tapa työskennellä. Tai, kuten Vironniemen historiateoksessa todetaan, kasvattajien tutkimustyön tuloksena syntynyt menetelmä.
Pikkukaupungissa kaikki lapset ja aikuiset leikkivät yhtä aikaa, ja leikissä voi tapahtua mitä vain kaupunkilaiset haluavat.
Oman kasvatustyön pohdinta on johtanut tähänkin tapaan, miten leikkiä toteutetaan. Aikuisten ja lasten vuorovaikutuksen sekä fyysisen tilan muunneltavuuden ansiosta Pikkukaupunki osoittautui luovaksi oppimisympäristöksi. Kokemusteni mukaan aikuisten leikkiin heittäytyminen ei ole tavanomaista, vaan pikemminkin harvinaista suomalaisessa päivähoidossa. Tein Virtsusta lähtöni jälkeen sijaisuuksia monissa päiväkodeissa eri puolilla Helsinkiä, ja perustelen väitteeni sillä mitä näin ja koin.
Siksi haluankin korostaa Vironniemen aikuisten leikkikykyjä. He hyödyntävät roolityöskentelyä ja improvisaatiota toiminnassaan, mutta ohjaavat riittävän taustalta. Tärkeää on, että myös lasten mielestä aikuiset ovat leikillisiä!
Leikin fyysinen tila puolestaan tarjoaa mahdollisuuksia erilaisille, myös ”lapsen kokoisille”, tiloille. Hyvä, pedagoginen menetelmä paranee entisestään, kun lapsille annetaan aidosti mahdollisuus osallistua päätöksentekoon ja ottaa vastuuta siitä. Mielikuvituksellisten ehdotusten toteuttaminen yhdessä lasten kanssa on aikuisilta teko, joka motivoi kaikkia lapsia. Miltä näyttää lasten ehdottama ja rakentama huvipuisto? Entäpä lemmikkien ulkoilupuisto? Kauppa, sairaala, kahvila ja teatteri ovat kaikki tärkeitä, mutta miten ympäröivä yhteiskunta näyttäytyisi lasten ehdotuksissa?
Aikuisten kontrollintarve osoittautui melko vähäiseksi, joskin leikin sääntöjä voi hiukan tarkastella. Kontrollilla pyritään ohjaamaan erityisesti perheiden toimintaa, tavoitteena toimiva ja monipuolinen perheyhteisö. Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, tulisiko kasvattajien joustaa yhden lemmikin periaatteesta ja perheiden yhdessä pysymisen säännöstä.
Lapsilta keräämästäni aineistosta nousi vahvasti esiin se, että lemmikkieläimenä leikkiminen oli heille mieluista ja roolia tavoiteltiin. Samoin perheen kokoonpanoa ylipäätään voisi kyseenalaistaa: mielikuvituksellisuuden salliminen tässä yhteydessä tarkoittaisi vaikkapa kissaäidin kotipesää, jossa pikkumirrit ja muutama adoptiomarsu saisivat varmasti hyvää hoitoa. Lisäksi sallivuutta lisäisi se, että perheiden ei tarvitsisi olla koko aikaa yhdessä, vaan perheenjäsenille suotaisiin liikkumavapautta. Näin nostettaisiin lasten luova ajattelu keskiöön.
Leikissä pyritään sosiaalisiin suhteisiin, eli omaehtoinen liikkuminen ja kontaktinotto ovat jo lähtökohtaisesti toivottuja. Aikuisen on kyettävä tilannekohtaiseen luovaan ajatteluun ja ratkaisuihin. Valmius muuttaa totuttuja toimintatapoja on rohkeutta, jota pidän erittäin tärkeänä kasvattajan piirteenä. Virtsun aikuisilta sitä siis löytyy, mutta vironniemeläisen hengen mukaisesti aina löytyy kehitettävää.
Salliva ilmapiiri rakentuu aikuisen luomasta kiireettömyyden ilmapiiristä ja aikuisen leikillisyydestä ja luottamuksesta.
Kasvatuksen alalla puhutaan mielestäni paljon lasten itsesäätelyn puutteesta, erityisesti koulussa mutta myös varhaiskasvatuksen puolella. Kuten tämäkin tutkimus osoitti, pedagogisessa leikissä aikuinen on läsnä ja säätelyn tukena. Samanaikaisesti lapsella on kuitenkin mahdollisuus kokeilla taitojaan vertaisryhmässä. Oppia ja kehittyä omaan tahtiin.
Kandintyöni tulosten perusteella haastankin Vironniemen aikuisia kehittämään leikkiä yhdessä lasten kanssa. Itse ajattelen, että leikkitaito on yksi tärkeimpiä kasvattajan taitoja.
Norjalaistutkija Lillemyrin mukaan lasten kanssa työskentelevien aikuisten tulisi kyetä heittäytymään leikkiin ja olla avoimia sekä luovia omassa leikillisyydessään. Se, että aikuinen tuo leikkiin tiedollista näkökulmaa, ei vie lapselta leikin iloa. Olennaista on, että hän toimii varoen ja kunnioittaa lasten leikkiä. Ajattelen Lillemyrin tavoin: leikkivä aikuinen voi olla samaan aikaan opettaja.
Pikkukaupunki-leikki on kehitetty päiväkodissa, jossa tärkeänä tavoitteena on aikuisten ja lasten kohtaaminen ja aito ajatustenvaihto. Halu ymmärtää ja luoda tietoa sekä kulttuuria rakentuu kaikkeen siihen, mitä tehdään. Leikki on osa Vironniemessä toteutettavaa pedagogiikkaa, joka on pään, käden ja sydämen yhteistä työtä.
”Kaikkia meitä tarvitaan, täältä aina kaverin saat
tervetuloa mukaan vaan, pikkukaupunkia katsomaan!”
(ote päiväkoti Vironniemen Pikkukaupunki -laulusta)
Tekstin kynäili Marjut Virsu