Miten oululainen perhe pääsee sisään kaupungin ympyröihin?
Miten kaupungin päiväkoti voi osoittautua arjen lottovoitoksi?
Miten päiväkoti tukee alueelle muuttavan perheen asettumista?
Tämä blogaus on tarina Suomesta, tarina kaupungistumisesta. Olemme yrittäjä-virkamiesperhe Oulusta, joka päätti siirtyä töiden perässä pääkaupunkiin. Hylätä omakotitalon ja oman pihan idyllin ja heittäytyä kerralla kaupungin keskustaan.
”Kokeillaan tätä, jos ei toimi, niin lähdetään sitten jonnekin Nurmijärvelle”, tuumittiin, ja päädyttiin asumaan vajaan 10 minuutin päähän rautatieasemasta. Se mahdollistaisi lyhyet työmatkat, yrittäjäisän epäsäännölliset työajat sekä toisaalta kaupungin sykkeestä ja palveluista nauttimisen.
Kaikki nämä osoittautuivat todeksi – mutta ei ainoastaan osoitteen ansiosta. Mukana oli myös päiväkoti ja sen toiminta mahdollistajana.
Kun muutimme Krunaan, emme tunteneet sieltä ketään, emmekä mitään. Vanhat ystävät ja turvaverkot jäivät taakse, ja jännitti, miten lapset löytävät uusia kavereita. Olimme aina olleet tyytyväisiä kunnalliseen päivähoitoon, mutta emme nähneet sillä mitään roolia tässä prosessissa.
Sattumien summana päädyimme Vironniemen päiväkodin eli Virtsun yhteisön jäseniksi. Meitä odotti joukko erilaisia yllätyksiä.
Ensiksi se, että muiden lasten sukunimet eivät olleetkaan enää salaisuuksia. Aiemmin kun muksumme halusi kutsua jonkun kaverin kylään, siitä jätettiin lappu kaverin lokeroon päiväkotiin; kavereista tiedettiin vain etunimet. Nyt meille annettiin muiden muksujen ja vanhempien yhteystiedot heti kättelyssä. Wow, mikä lähtökohta yhteydenotolle!
Tutustumisvaiheessa ihastuimme ulkokuoreen: Vironniemen päiväkoti on kodikas, ikään kuin ison perheen koti. Ei laatikkotalo, steriili muksujen päiväsäilytyslaitos. Pian kuitenkin huomasimme, että päiväkoti todella oli kuin koti, ja myös vanhemmat olivat erittäin tervetulleita osallistumaan päiväkodin toimintaan.
Yksi erinomainen perheitä tutustuttava perinne on ikäryhmän yhteiset synttärit – suuri osa Virtsun muksuista kutsuu kaverit synttäreille kotiinsa. Koko ikäryhmä tulee jo iltapäivällä, päiväkodin henkilökunnan kanssa viettämään synttäreitä. Muksuja haettaessa tulee tutustuttua jälleen paremmin myös muihin vanhempiin.
Toiseksi toimintaa olikin runsaasti, ja pääsimme siihen mukaan esikoisen eskarivuoden ansiosta heti täysin rinnoin. Aluksi yhteistoiminnan määrä tuntui vähän oudolta; kaikenlaiset skididiskot, kirpparit, KOM-teatteri-illat ja muut, mutta pian huomasi niiden avulla oppivansa tuntemaan naapuruston muita perheitä.
Mahtavana tuloksena esikoinen lensi päiväkodin aikuisten kanssa eskariseikkailulle Kööpenhaminaan. Jo matkan varrella oli käynyt selväksi, että rahan kerääminen ei ollut ”se juttu”, vaan yhdessä tekeminen.
Toisaalta hoksasin, että yhdessä tekeminen rikkoi kahden rinnakkaistodellisuuden rajan – enää lapsella ei ollutkaan erillistä päiväkotielämää ja perhe-elämää kavereineen, vaan yksi yhteisö, jossa lapset, mutta myös vanhemmat tuntevat toisensa. Yhteisö, joka nivoutui monen eri linkin kautta yhteen.
Jouluun mennessä päiväkodin piiri oli imaissut meidän perheen osaksi yhteisöä, jossa oli hyvin tavallista vierailla toisten perheiden luona, ja sopia muksuja muiden luokse yökylään.
Jälkikäteen ajateltuna perheiden avoimuus ja positiivinen asenne virtsuyhteisöä kohtaan on toki tärkeä lähtökohta, mutta henkilökunnan rooli on jopa tärkeämpi. He osaavat aktivoida perheitä mukaan toimintaan, jossa kukin perhe pystyy itselleen sopivalla tavalla osallistumaan yhteisön toimintaan.
Voi sanoa, että Virtsun toimintamalli ohjaa hyvin vahvasti yhdessä tekemiseen ja vanhempien osallistamiseen.
Parin virtsuvuoden jälkeen voi todeta Virtsulla olleen merkittävä vaikutus siinä, minkälaiseksi perheemme arki on muodostunut. Muksuilla on kaverit, joiden kanssa voidaan jouhevasti sopia kyläilyitä. Vanhemmille tämä tuo kaivattua joustoa arkeen: voimme kohtuullisen näppärästi sopia, että joku toinen vanhempi ottaa meidänkin muksun iltavisiitille.
Loppukaneettina väitän, että Vironniemen päiväkodilla – sen henkilökunnalla – on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, minkälaiseksi arkemme on Helsingin keskustassa muodostunut.
Kaupunginosamme näyttäytyy nyt paikoitellen kyläyhteisönä, jossa tulee jatkuvasti tuttuja naamoja, niin lapsia kuin aikuisia, vastaan. Heidän kanssaan on luontevaa alkaa rakentaa yhteistoimintaa. Esikoisen siirryttyä jo kouluun on ollut mahtava huomata, että virtsuyhteisö kantaa sinnekin asti.
Tekstin kirjailivat: Teemu ja Tiina Polo